Puhuin tässä eräänä päivänä mieheni kanssa lapsuudesta, harrastuksista ja ylipäätänsä asioista, joita saimme tai emme saaneet lapsena tehdä. Olemme kotoisin hyvin erikokoisilta paikkakunnilta, meillä oli teoriassa mahdollista harrastaa mitä vain, mieheni kotikaupungissa oli paljon rajatummat mahdollisuudet.
Minulle baletti oli se pikkutytön unelma, jota pääsin harrastamaan. Ensin satubaletin kautta ja sitten "ihan oikeille balettitunneille". Kovinkaan tarkkoja muistikuvia minulla ei aiheesta ole, mutta kaivelin vanhempieni luona kotialbumeja ja löysin sieltä kuvia jostain kevätnäytöksestä, jossa meidän ryhmämme esiintyi valkoisissa tutuissa. Olin yllättynyt, kuinka oikean pikkuballeriinan näköinen kuvissa olin. Samalta vuodelta löytyi kuvia minusta myös kärkitossut jalassa, joten olen ollut silloin 10-11-vuotias. Samoihin aikoihin aloitin ratsastuksen ja aika pian tämän jälkeen tanssiminen sitten jäi.
Ratsastusta harrastinkin sitten lähes aikuiseksi asti ja jokusen vuoden tauon jälkeen palasin vielä uudelleen sen lajin pariin. Pääsin silloin kisaamaan, hoitamaan myös yksityisiä hevosia ja toteutin siinä ehkä sellaista nuoruudessa kesken jäänyttä unelmaa, sillä nuorempana minulla ei ollut esimerkiksi omaa hoitohevosta, vaan sain tyytyä yhteen ratsastustuntiin viikossa sekä joihinkin leiri/vuokrausviikkoihin vuodessa.
Muutaman aktiivisen ns. tätiratsastusvuoden jälkeen olikin vuorossa seuraavan unelman toteuttaminen, sain vihdoin mahdollisuuden hankkia oman koiran! Ja kuten minulle selvästikin helposti käy, hurahdin seuraavaksi siihen maailmaan täysin. Tämän koiran kanssa tuli koettua koirankoulutuksen ala- ja ylämäet, pienet pettymykset ja suuret menestykset näyttelykehissä ja kisakentillä sekä monet hienot reissut yhdessä. Eikä se täysin merkityksetön ollut myöskään ensikohtaamisessani mieheni kanssa. Ja sillä tiellä olen edelleen. Koiria on nykyään kolme, joista yksi on mieheni mukana huusholliin tullut ja yksi yhdessä hankittu, vaikka onkin minun projektini täysin. Meillä on siis tällainen uusioperhe.
Ja koska koirattomaan elämään ei ole enää paluuta, niin nyt se tanssimaailma saa sovittautua tähän jo olemassa olevaan kehykseen.
Olen paljon pohtinut sitä, miksi sitten lopetin tanssimisen lapsena. No jos totta puhutaan, niin tuskin olin erityisen lahjakas siinä, vaikka rytmitajuinen ja musikaalinen olenkin ollut koko ikäni. Enkä ehkä myöskään jaksanut panostaa siihen niin paljon, että olisin edistynyt motivaation säilymisen edellyttämällä tavalla. Kun sitten taas ratsastuksessa minulla selvästi oli jotain luontaista lahjakkuutta, niin siinä taas raha oli suurimpana esteenä (ratsastus on valitettavasti erittäin kallista, ainakin täällä pääkaupunkiseudulla) ja toisaalta hieman haastava harrastettava ilman autoa, jota meidän perheellä ei ole koskaan ollut eikä meillä edelleenkään mieheni kanssa ole.
No, tanssin pariin paluusta muistan kyllä haaveilleeni edellisen kerran jo joskus lukioikäisenä, kun luin joitain tanssiaiheisia nuortenkirjoja ja muistaakseni muutaman tähtitanssijan elämänkerrankin. Mutta tilaisuus tarjoutui sitten nyt, ja parempi näin "myöhään", kuin ei milloinkaan. Vaikka tuskin ne minun fyysiset ominaisuuteni sitten lapsuusaikojen ovat mitenkään parantuneet, en ole muuttunut tässä välissä pitkäraajaiseksi ja notkeaksi keijukaiseksi, niin sillä motivointipuolella olen oppinut paljon. Siitä voi varmasti kiittää näitä muita vuosien varrella harrastamiani lajeja, sillä jonkin verran olen pään seinään hakkaamisesta ja vastoinkäymisistä oppinut peräänantamattomuutta ja sinnikkyyttä. Ja mikä tärkeintä, minulla on nyt se palava halu. Oppia tanssimaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti